Hyvä että olen saanut tietokoneeni auki, kun Se jo vahtaa että mitä kaikkea tänään pitäisi saada aikaan.
Selvästi Se on kierroksilla kun olin kolme päivää lomalla. Se syytää niin monta asiaa työlistalle että alkaa jo hengästyttämään ja ajatukset puuroutuvat. Ei tahdo päästä alkuun.
Tunnen Sen mulkaisut ihollani, selässäni.
Se ei ole huomaavinaankaan että on liian monta juttua pöydällä tänään. Eikä varmasti muistuta toimistolla sovitusta säännöstä nousta seisomaan joka tunti (kiitos Jani Rusi tästä ideasta).
Haukkana Se katsoo kuinka homma etenee.
Nälän ja janon lisääntyessä Se armeliaasti päästää lyhyelle lounaalle. Vielä kulaus vettä ja palaan takaisin sorvin ääreen. Keho ja mieli kertovat hidastuksen tarpeesta, mutta en uskalla nyt Sitä suututtaa.
Se on niin taitava syyllistämään ja piiskaamaan.
Naputtelen laskuja, teen muistiota ja tarjouksia. Mietin uusia markkinointiväyliä epäonnistuneiden tilalle. Tarkistan taloustilanteen ja huolehdin. Opettelen teknistä ja digitaalista työvälinettä. Testaan uutta työkalua. Soimaan itseäni niistä asioista joita en osannut hoitaa.
Tunnen Sen syytökset myös painavina hartioillani. Hartioilla, jotka ovat jännittyneet ja arat.
Nyt riittää!! Päivä on yli puoli välin ja en todellakaan nyt tee niin kuin opetan!
Päätän kohdata Sen! Sanon Sille suorat sanat.
Puen villasukat ja asetun sohvalle. Laitan lempeää musiikkia soimaan ja suljen silmäni. Kerron Sille, itselleni, piiskuripomolle, että se kelpaa. Kerron sille että se on ollut ahkera ja yrittänyt parhaansa. Hymyilen sille ja lupaan huomioida sitä useammin. Tunnen hyvää tekevän hengityksen ja lämpimän paikan sydämen kohdalla. Olo alkaa pehmetä sisältäpäin. Lattia jalkojen alla tuntuu turvalliselta. Lepään läsnäolon tilassa vielä 5 minuuttia.
Avaan silmät. Tunnen oloni virkeäksi ja selkeäksi. Päätän jatkaa töitä. Päätän tehdä kolme selkeää tehtävää valmiiksi ja sitten juon kahvin. Teen vielä pari asiaa ja sitten lähden kävelylle. Lupaan lopettaa ajoissa. Lupaan nousta seisomaan tunnin välein.
Se katsoo lempein, hyväksyvin silmin.