Eikös vaan olekkin tutumpaa mytätä mielipaha ruttuun ja piilottaa sisälle? Tuntuu pahalle, eikä tee mieli antaa sen tuntua. Haluaa mieluummin paeta tai piilottaa mielipahan.
Mindfulness polkuni aikana olen totuttanut ja opettanut itseäni toisenlaiseen toimintaan. Olen hiljalleen ymmärtänyt tekeväni hiljaista väkivaltaa itseäni kohtaan kun olen paennut noita tunteita. Olen myös ollut äärimmäisen rasittavaa seuraa kun olen poksahdellut mitättömistä syistä läheisille vain sen takia että paine sisälläni on ollut liian suuri.
Tunteita pakeneminen tai niiden myttääminen sisälle, kasvattaa alkuperäistä ongelmaa ja pahimmillaan sairastuttaa. Kuka ihme sellaista haluaisi? Ei ole helppoa muuttaa näitä juurtuneita tapoja.
Mutta se on mahdollista. Kerron mitä minulle tapahtui eräs päivä. Huomasin erään tapahtuman aiheuttavan minussa voimakkaita tunteita. Sisällä alkoi tuntua painetta ja aavistin siellä olevan suoranainen tunnemylläkkä. Voi tsiisus! Ei nyt! En jaksa! Ja alkoi hatuttaa. Alkoi ärsyttää. Paine sisällä kasvoi.
Päätin silkalla tahdonvoimalla katsoa tunnemylläkkää silmiin ja hoitaa asiat sen kanssa. Huomasin että minua ärsytti perheen sähläykset tavallista enemmän ja teki NIIN mieli tiuskia. Kerroin heille sitten kuitenkin olevani tosi väsynyt ja aikovani ottaa iisisti.
Järjestin itselleni omaa rauhaa. Puin mukavat vaatteet. Laiskottelin ja makoilin. Kuuntelin että mitähän sieltä sisältä mahtaa tulla. Ja itkuhan sieltä tuli. Tunnistin paljon jo melkein jäätynyttä surua, joka nyt halusi ulos. Itkin ja itkin. Huomasin että surussani oli kaikessa surussaan myös paljon kauneutta ja jotenkin sellaista turvallisen tuntuista painavuutta.
Ruokin surua melankolisella musiikilla. Itkin vuolaasti ja pidättelemättä. Tuntui vapauttavalta ja olo keveni hiljalleen. Itku alkoi rauhoittua. Olo alkoi tyyneytyä. Paineen tunne oli poissa.
Tyttäreni tuli ulkoa leikeistä ja kysyi: ”Äiti. Oletko sä itkenyt?”
Yleensä olisin peitellyt tilannetta ja mumissut yllättäin alkaneesta allergiasta…
Nyt vastasin: ”Kyllä. Itkin äsken kovasti. Tuntui että sisällä oli paljon itkua mikä halusi ulos.”
Tyttö: ”Aha. Voi äiti kulta. Toisinko mä sulle nenäliinan?”
Minä: ” Kiitos”.
Sain nenäliinan, kuivasin vielä märät posket. Halattiin tytön kanssa ja homma oli taputeltu.
Ilta jatkui leppoisissa tunnelmissa. Oma olo oli vähintään 10 kiloa kevyempi , kun surukuormaa oli kevennetty.
Luulen että olen seuraavan kerran taas hieman valmiimpi kohtaamaan negafiiliksiä. Antamaan niille tilaa ja vapauttamaan niissä takertuneena olevaa turhaa painoa.
