Sisälläni kolisevat kaupungin äänet. Liikenne, kiireiset ihmiset, ja kauppojen kirkuvat ikkunat hölskyvät yli. Kävelen yhtä nopeasti kuin ihmisvirta vierelläni, edessäni, takanani. Kengän kanta kääntyy vinoon katukiveyksen saumassa. Auts!
Minulla ei ole tuota nilkan kiputuntemusta lukuun ottamatta mitään yhteyttä kehooni. En tunnista hengitystäni. Mieli juoksee edelläni seuraavaan tapaamiseen. Ja nyt tunnen puristusta ylävatsalla.
Sivusilmällä havaitsen hiljaisuuden kappelin vasemmalla. Sen kauniin kaartuva seinä puhuu ihan hiljaa. Jalkani vievät minut sisään. Ovella minulle hymyillään aitoa kohtaamista ymmärtävää hymyä. Avaan kappelin oven hiljaa ja hiivin penkille.
Istahdan ja tunnen selkänojan reunan painavan kipeästi selkään. Pehmennän kohdan neuleellani. Asetan kädet syliini lepäämään. Jalat asettuvat tukevasti lattiaan. Suljen silmät ja hymyilen sisälleni… ja käytävän toisella puolella istuvalle lempeälle naiselle. Suljen silmäni uudelleen.
Tunnen sydämeni kiivaan rytmin, hengitys liikuttaa rintakehää. Annan sen hiljalleen syventyä laajemmalle kehooni. Iloitsen siitä tunteesta, jonka se saa aikaan. Lievän pyörrytyksenkin otan vastaan ilolla.
Kuulen oven käyvän ja ihmisten tulon sisään ja ulos. Lapsi kuiskaa, joku köhii hiljaa. Kameran laukaisimen räpsähdys on kuin ukkonen. Yksittäisiä selvärajaisia ääniä. Olen hyvin tietoinen niistä ja kuulen ne kuin ensikertaa. Arjen keskellä, normaaliympäristössä, en havaitsisi kyseisiä ääniä lainkaan. Ne hukkuisivat muiden äänien ja sekamelskan pyörteisiin. Äänet tipahtavat tietoisuuteeni yksitellen, erillisinä.
Ärsyynnyn ensin levollisuuttani ja hiljaisuutta rikkoviin ääniin. Ne tuntuvat rosoisilta ja teräviltä. Ne eivät ikään kuin kuulu tähän ja tänne. Keho häpsähtää . Päätän sietää säröt hiljaisuudessa. Keskitän huomion aina uudelleen hengitykseen. Tunnen kehon kokonaan.
Tuntuu hullulle, että noiden kauniiden seinien ulkopuolella en kuulisi yksittäisiä ääniä. En tuntisi tätä hiljaista rauhaa. Kaiken kaaoksen keskellä , vain nämä kauniit seinät sulkevat sisäänsä hiljaisuutta. Tässä tilassa on ilmaa yksittäisten äänien erottua. Samalla tavalla tuossa tilassa ajatukset saavat ilmaa ympärilleen. Tämä tila tuulettuu hiljaisuudella.
Tunnen puhelimen värisevän käsilaukussani penkillä. Nostan hiljaa raskaat luomet. En haluaisi liikkua, mutta päätän kuitenkin lähteä. Hetken maagisuus on taas ohi. Liikun rauhallisemmin kuin tullessa. Päässäni ja kehossani on enemmän tilaa. Ulkona tunnen ystävällisyyttä lähellä olevia ihmisiä kohtaan. Hymyilen ja kävelen. Soitan minua tavoitelleelle ihmiselle, jota en oikein tunne. Keskustelen tavallisesta asiasta, tiedostamatta samalla käveleväni, hengittäväni. Mutta sanojeni välissä on ilmaa. Ajatukseni kulkevat verkkaisesti. Puhelun loputtua jatkan kävelyäni ja tunnen kengänpohjieni kosketuksen asfaltilla. Hymyilen.
