Kärsin joitakin vuosia sitten pitkittyneestä selkä-jalka-lonkka –kivusta. Olin aluksi hyvin ihmeissäni. Eihän mulla ole koskaan ollut mitään kroppakipuja, tällaisia tuki- ja liikuntaelinkipuja. Mutta tässä tämä nyt oli.
Järjetön, invalidisoiva ja elämää rajoittava kipu. Oli vaikea löytää kivutonta asentoa. Oli vaikea kävellä pidempiä matkoja. Peruutin mieluisia menoja, kun tiesin, etten voisi istua tai kävellä riittävästi. Kipu jähmetti, pysäytti ja piinasi. Jouduin illallispoydästä siirtymään lattialle kun en kestänyt istua paria minuuttia pidempään. Joskus nukkumaan käydessä piti kikkailla tosi kauan että pääsi mahdollisimman vähällä tuskalla pitkälleen. Kipu oli valtava ja se rajoitti elämää tosi paljon. En todellakaan halunnut edes kuunnella sitä. Halusin sen vaan pois.
Mindfulness, jooga ja kokonaisvaltainen ihmisen ymmärrys ei tuntunut nyt mahtuvan tähän voimakkaaseen fyysisyyteen. Halusin jonkun hoitavan tämän pois! Lääkärikäynnit tuottivat muutaman tutkimuksen ja kipulääkettä. Söin lääkkeitä aluksi pahimpaan tuskaan. Koko ajan tiesin että tällä vaan loivennetaan kurveja.
Ei hoitunut lääkkeillä, ei osannut lääkäri auttaa. Selvisi kuitenkin ettei mitään vakavaa ole. Aloin kuunnella itseäni. Tiesinhän minä jo oireiden alussa että itse olisi työ tehtävä…. Kuuntelin, kuulostelin ja suostuin olemaan kivun kanssa. Hengittelin, läsnäolotin ja lepuutin, liikutin. Osteopaatti, joka ymmärsi hieman laajemmin energeettistä, kokonaisvaltaista maailmaa, osasi tarjoilla näkemyksiä ja hoitaa riittävän kevyesti. Kipu alkoi saada ravitsevaa ”happea” ja tarvitsemaansa tilaa. Meta-health –ymmärrys ohjasi oikeiden kysymysten äärelle.
Ymmärsin hiljalleen kivun alkamiseen liittyviä asioita, kehon rytmiä stressaantuneena ja palautuessaan. En ollut alussa osannut yhtään katsoa kokonaisvaltaisesti omaa tilannetta. Nyt aloin tutkimaan juttua rohkeampana, avoimempana ja hyväksyen. Ymmärsin kivun kieltä paremmin ja hoksasin kuinka se kärsimyksen ohella myös oli hyödyksi ja avuksi. Se suojeli minua liian kovalta vauhdilta, se pysäytti kuuntelemaan koko elämäntilannetta ja muistutti katselemaan riittävän moniin suuntiin. Samalla se pakotti minut lepäämään ja ottamaan apua, tukea vastaan. Minun oli jopa pyydettävä apua… Se oli vaikeaa. Se oli ja on elintärkeää opettelua.
Kuuntelin kehon antamia viestejä ja opettelin. Tiedostamattoman mielen uumenista ilmestyi asioita, joita en ollut edes ymmärtänyt siellä olevan. Tiedostava mieli yritti järkeistää ja lokeroida. Järjen ja tolkun äänen hiljentäminen oli edellytys toipumiselle. Oli antauduttava kokonaan. Oli katsottava itseä ihan uudesta kulmasta. Oppiläksyjä tuli eteen ja niitä tässä nyt opetellaan. Kipu lakkasi prosessin edetessä, mutta viivähtää pienenä tuntemuksena lonkassa jos en muista itseäni kuunnella. Oppiläksyjä oli monta. Yksi isoimmista oli kyky ottaa apua vastaan, kyky pyytää apua, olla keskeneräinen.
Kaikkea se keho kehtaakin kertoa …
