Olen harjoittanut läsnäolotaitoja pitkään. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja tarkkailemaan reaktioitani. Olen harjaantunut hiljentyjä. Olen huomannut osaavani löytää tien ymmärtämisen ja ajattelun taakse. Oma sisin on tullut tutuksi ja hiljaisuuden sisältä on löytynyt ihania lempipaikkoja. Olen löytänyt hyvän olon pohjalla lepäilevän onnen.
Silti elämä koettelee ajoittain niin että hyväksyminen tuntuu haastavalta. Tekisi mieli vinkua ja nyyhkyttää. Vajota itsesääliin ja surkutteluun. Vajota mataliin vesiin. Pysähtyä ja luovuttaa yrittämisestä. Elämä koettelee ja koen syyllisyyttä alakulostani. Minullahan on niin monta syytä olla kiitollinen ja onnellinen. Miksi sitten tuntuu että tästä täytyy ”nousta” nopeasti?
Ei tarvitse. Olen nyt tässä tämän alakulon kanssa. Siedän sitä ja olen valmis kuuntelemaan. Tunnustelen epävarmana kehoa… Mitä siellä tapahtuu? Tunnen painetta ja älyän padonneeni itkua. Siellä se väpäjää. Kunnes annan sille luvan olla näkyvä. Tunnistan useita erilaisia tunteita ja minua itkettää.
Itken ja ruokin vielä itkua sentimentaalisella musiikilla. Kyyneleet ovat kuumia ja keho vavahtelee. Sisälläni paine kevenee.
Tuntuu ettei tästä nyt hevillä nousta. Tuntuu että noustaanko ollenkaan. On niin ikävä olo. Saan pikkuhiljaa kiinni kehossa tapahtuvasta painavasta tunteesta, hitaasta hengityksestä. Olen läsnä pahassa olossani. Kerron itselleni että tämä menee taas ohi. Huomenna on taas ihan toisin.
Tästä ei nyt ole kiire mihinkään. Minun ei tarvitse väkisin tästä piristyä. Olen hitaampi, mutta samalla jotenkin maadoittuneempi. Se on muuten vilkkaalle luonteelle mielenkiintoinen olotila. Jalat ovat jotenkin oikeammin lattiassa. Puheen tahti on rauhallisempi ja sanoja on vähemmän.
Mitä enemmän tulen tietoisemmaksi sisälläni tapahtuvasta, sitä vähemmän paha olo puristaa. Jotain hellittää ja olo kevenee. Minulla ei silti ole mikään kiire tästä pois. Pystyn järjestämään itselleni sohva-aikaa. Loikoilen, kuuntelen musiikkia ja asetun itseni hoitamisen tilaan. Kuuntelen itseäni, kehoani, oloani. Annan olla, päästän irti tekemisen pakosta. Hiljennän huonon omatunnon äänen. Hyväksyn matalavireisemmän oloni, jota en enää haluakkaan arvottaa hyväksi tai pahaksi. Tämä nyt on tämmöinen tänään.
Jos en olisi toivottanut tätä tunnetta tervetulleeksi. Jos olisin sinnitellyt ja padonnut. Olisinko silloin sairastunut flunssaan?
