Seison Helsingin rautatieaseman ovien vieressä. Odotan ystävää ja minulla ei ole kiire.
Ehkä siksi ympärillä hyörehtivä kansa kiinnittää huomioni.
Ovet paukkuvat, saranat natisevat, ihmiset tulevat, menevät, kävelevät, juoksevat, säntäilevät.
Huomaan oman hengityksen kiihtyvän.
Yritän saalistaa katseita tai hymyjä.
Niitä ei tule. On kiireiset askeleet, on vakavat kasvot, katseet kohdistettuna ei mihinkään.
Joku kävelee kiireissään liian läheltä ja tönäisee vahingossa. Huikkaa anteeksipyynnön, mutta ei edelleenkään katso.
Tiedän kulttuureita, joissa ihmisiä ei ohiteta huomioimatta. Tiedän ettei joka paikassa juosta ”elämän” perässä näin vauhdikkaasti. Mitä tapahtuisi jos vain hidastaisimme, huomaisimme, eläisimme?
